Jaaha, blogia tekemään. Aivoni vastaanottivat tiedon tästä projektista hyvin laimeasti. Taisi sieltä kuulua joku "kling", mutta se oli aika pieni. Tässä niitä syitä pienen ihmisen hermostuneisuuteen aiheen tiimoilta.

Ensimmäinen ja tärkein syy: Blogi määrittää minua.

Hassu ajatushan tämä on, kun jokainen Fb:n, Twitterin, LinkedIn tms. sellaisen sosiaalisen median palvelun kautta on jo toimiva osa tätä sosiaaliseksi mediaksi nimettyä härdelliä. Kyllä sinut siellä tiedetään, että tuollainen se on. Mutta blogi.. sehän jopa vaatii jotakin. Ei riitä, että on semikiinnostava vaan siinä pitää sitten jo ihan tuottaakin jotain. ”Öööö… ei tässä mitään, mitäs teille, hyvää päivää kirvesvartta” ei ihan riitä.

Vainoharhaisen ja asioita ihan liikaa pohdiskelevan ihmisen mielessä tästä syntyy tietenkin aivan valtaisa ja ylitsepääsemätön ongelma. Tässä sitä parhaillaan annetaan jotain itsestään ulos, ihan joka rivillä. Pätee kyllä kaikkeen kirjoittamiseen, mutta blogin perusideahan on olla julkinen. Eli suomeksi sanottuna, jos pää ei kehitä lisää älyllisyyksiä (tai älyttömyyksiä, miten vain) jonakin päivänä, ja olisi hiljalleen jo pikkupakko jotain sinne blogiin kirjoitella (”Ai, katos, edellisestä päivityksestä on kolme kuukautta.”) on se tilanne yhtä mukava kuin hiekanjyvät hampaiden välissä. Mainittakoon tässä, että koska kyseessä on oppimisblogi, ei meikäläiselläkään ole aikaa jäädä analysoimaan aivosolujen senhetkistä tilaa ja paijaamaan pään sisältöä parempaan kuosiin.

Todennäköisesti tällaisten päivien kirjoitukset tuppaavat kohdallani olemaan sitten lyhyitä, ja ne kuulostavat suunnilleen samalta kuin joku istuisi korvasi juuressa vinkumassa että ”hauki on kala, hauki on kala”. Tämä on siis ongelma numero kaksi. Pahalle tuulellehan siitä sitten tulee, perfektionisti ainakin. Tällaisena yksilöllisyyttä korostavana aikana sitä usein miettii, että mitähän sitä nyt tuli sitten siellä blogissa sanottua. Kohdallani ei ole useimmiten kyse siitä, että olisin jotakin möläyttänyt. Kyse on siitä, mitä ei pelkotilan vallassa uskaltanut sanoa – ajatuksella ”tuo ei todellakaan kuulosta minulta…vai kuulostaako. Eiku.”

Minulla on sosiaaliseen mediaan vakava riippuvuus sekä kiihkeä viha-rakkaussuhde, jossa mielelläni suljen silmäni sen negatiivisilta puolilta. Otan siltä liikaa vastaan. Siedän siltä paljon. Kun se lärvikirja sitten tilttaa sen neljännen kerran puolen tunnin sisällä ja olen jo repinyt valtaosan päässäni kasvavista aivojenjatkeista, tulee mieleen että voi ihme kuitennii, mitähän tässä taas oikein mesotaan.

Perehdytään niihin negaatioihin myöhemmin ja haetaan ensin sitä valoa. (”Ilon kautta”, vinkui joskus joku leikkitäti telkkarissa.) Pari syytä siihen, miksi minusta on media-alan opintojen myötä tullut kova verkkokirjoittamisen kannattaja.

1. Nopeus ja näennäinen helppous. Jos sitä materiaalia aivoista ulos valahtaa, saa sen nettiin halutessaan melkeinpä heti. Se on myös julkisilla foorumeilla ja blogipalveluissa todella helppoa niillekin, jotka eivät verkkoon ole aiemmin pahemmin kirjoitelleet. Näennäisen helppoa se on siksi, että ilmaisten blogipalveluiden tarjoamat vaihtoehdot blogin personoimiseksi ja markkinoimiseksi laajemmalle yleisölle ovat useilla palveluntarjoajilla paitsi kalliita, usein myös monimutkaisia. Eli toisin sanoen verkkoon ja tietokoneisiin perehtynyt ammattilainen on usein valovuosia tavallista pulliaista edellä bloginsa kanssa, vaikka palveluntarjoaja mainostaisikin blogipalvelua, jota ”kaikkien on yhtä helppo käyttää”.

2. Muokkaamisen mahdollisuus. Printtimedia on armoton – kun teksti on kerran painoon heitetty, se on jo siellä, oho hups. Verkkomateriaalia voi muokata ja muuttaa jälkikäteen. (Älä paina julkaise ennen tallennusta. Tee luonnoksia. Luo varmuuskopioita. Ole fiksu. Siis jos muistat.)

3. Ajankohtaisuus. Verkossa asiat tapahtuvat kiivaalla tahdilla. Jos perässä haluaa pysyä, se vaatii aktiivisuutta. Tämähän on kai myös niitä kiistellyimpiä asioita – että verkossa on hankala pysyä pinnalla. Jep, niin on.

Oliko lisäkysymyksiä?

Verkko on brutaali. Joko sitä on pinnalla tai ei ole. Minä en käsitä tätä negatiivisena asiana, vaan yhtenä verkkokirjoittelun hienouksista. Se näyttää armotta, että onko kirjoittajan aineistosta mihinkään. Samalla se peilaa hienosti sitä, mikä kansakuntaa todella kiinnostaa. Eikä ne vastaukset aina yllätä positiivisesti, mutta ihmisten päiden sisällehän on aina kiehtovaa kurkkia.

Verkkoon kirjoittaja on enemmän kuin pelkkä bloggari – hänestä tulee löytyä aimo annos ovelaa myyntimiestä eikä sosiaalisia taitojakaan voi olla liikaa. Blogien maailmassa vahvimmat ja ovelimmat selviävät.

Kun lähdetään näistä päätelmistä ja tulkinnoista, onko ihme, jos vähän aamupäivällä hermostutti? Mutta ei se mitään, se meni jo. Tästä tulee meikäläisen sosiaalisen median asiallisin haara. ”Tämäkö asiallista?” te kysytte. Ja minä nyökkään typerä hymy naamallani.

Ps. Otsikossa mainittu silmienaristelu on tulosta nörtähtävästä toiminnasta. Jatkakaa.